Kirjoittanut: Harri Matikainen

Tarina on syksyllä ilmestyvästä neljännestä kirjastani.

”Kyllä se meidän Raiku on sellainen koira, että sen edessä pysähtyy Helsinki-Pietari junakin. Jos Raiku vaan niin tahtoo. Nämä harmajat kun ovat valioluokkaa, ei siinä puolimetrisessä hangessakaan ole hirvellä jakoja. Sen on vaan pysähdyttävä kun Raiku käskee”.

Teppo tapansa mukaan pienessä ponuhöyryssä heitti jahtiporukan saunaillassa tiukkaa tarinaa kenttään. Pääosissa tietenkin Tepon Raiku –koira, harmaa karvakasa, perunankuorilla kasvatettu lähes. Noo, saihan Raiku joskus hirvenlihaa ja karhustakin maistiaisia, kun joku jahtikaveri Tepolle sattui könttösen tuomaan. Teppo itse, vaikka puheissaan kova metsämies oli, ei koskaan vielä hirveä saatikka karhua ollut ampunut. Johtuikohan siitä, että Teppo kovana häppämiehenä ei oikein jaksanut raahustaa metsässä ja sen vähän mitä liikkui, karkotti kaiken edestään kauas pois.

Hirvijahdissa Teppo kuitenkin kovasti kävi ja Raiku piti ensimmäisenä saada hakuun heti aamusta. Ei siihen muita tarvittu avuksi, sillä Teppo tahtoi jo hämärissä päästä löysäämään Raiku irti. ”Antaa sen kesytellä hirvet rauhassa, siellä nytkin haukkuu jo täyttä päätä” kertoi Teppo usein metsästysmajalle tultuaan.

Tottahan toiset sen uskoivat, varsinkin kun Teppo pisti soiton Raikun pantaan ja nokialaisen kaiuttimesta kuului haukun läpsytys.

Hirviherrakin oli tyytyväinen että taas se Raiku siellä kesyttää hirviä. Kenenkään mieleen ei ollut tullut sitä, että kuitenkaan Teppo ei ollut kaatanut yhtään hirveä Raikun haukusta. Aina ne olivat karanneet mihin milloinkin. Yleensä Tepon mukaan Venäjälle, kun Lieksan takamailta ei paljoa vyöhykkeelle matkaa tullut mutkienkaan kautta.

Niin mentiin jälleen yksi syksy Raikun kesyttäessä hirviä ja toisten koirilta sitten niitä ammuttiin. Tepon mukaan se oli monesti vain niiden hyvää tuuria, että Raikun kesyttämä hirvi karkkosi jotain ulkopuolista tahoa ja siihen toinen koira meni väliin ja heti kohta koiranomistaja ampui hirven.

”Ei se olisi niin nopeasti sitä kaatoa saanut, mutta Raikuhan sitä hirveä oli jo aamusta alkaen haukkunut” oli spesiaalivastaus sanavalmiilta Tepolta.

Elettiin marraskuun loppua ja vielä viimeisiä, susien säästämien hirviriepuja Lieksan miehet jahtasivat lihanhimo silmissään. Keijon johtamalla porukalla oli yksi aikuisen lupa käyttämättä. Lunta alkoi olla jo puolisääreen ja tarvittiin töihin sellainen koira joka hirvet saisi pysähtymään. Niinpä muistettiin syksyiset sanat erään jahtipäivän jälkeen Tepon lausumina. ”Raiku pysäyttää vaikka pikajunan, eikä lumi tee haittaa”.

”Soitahan Rami sinä Tepolle kun tunnet miehen paremmin”; heitti ilmoille ajatuksen hirviherra Tolosen Keijo. ”Saatan minä soittaakin, mutta eikö olisi kuitenkin parempi koettaa ensin näillä koirilla, joille syksyllä kaatoja on tehty. Vaikkapa nuo minun jalkavat laikat, sillä onhan ne kaksi kertaa korkeampia kuin Tepon Raiku”.

”Soita nyt vaan, soita heti” vinkkasi Keijo ovelannäköisenä. Ei nähnyt valonvälähdystä Rami Keijon silmistä, mutta muutama hirviporukan jäsen hymähteli jotenkin mielenkiintoisen näköisenä. Ettei vain olisi Tepolle käymässä vanhanaikaisesti, sillä taisipa seurueella olla jotain tietoa Raikusta ja sen hirvihaukuista.

Siellä jossain Lieksan peräkylillä piippaili Tepon puhelin aikansa, kunnes isäntä kampesi sohvalta vastaamaan. Oli eilisilta mennyt vähän pitkäksi ja suussa maistui kaikelle muulle kuin mansikkaiselle. ”Ööh, Teppo halojatakukasiellä”.

”Rami tässä, kuule nyt pitäisi saada Raiku töihin kun vielä viikonloppuna lähetään jahtiin. On luntakin paljon, mutta Keijo sanoi, että sinun koira se toppaa hirvet isossakin lumessa. Joten tule kämpälle siinä puoli yhdeksän aikaan ja katsotaan sitten mistä löysätään koira irti. Elä vie hämärässä mehtään, kun ei tiijetä mihin männään, joo hei vuan”.

Ennen kuin Teppo ehti sanoa yhtään sanaa, piipitti kännykkä tyhjää. ”Voi perkele sentään, mitä tässä nyt tehhään. Paljastuuko nyt kaikki vai löytäisikö tuo Raiku edes nyt hirven. Oli käynyt kerran, että Teppo oli nähnyt kun Raiku oli pienen hetken haukkunut supikoiraa, vaikka mies oli vannottanut Raikun työstävän hirven kanssa. ”Suatanan suatana, senkin supinhaukkuja” täsmensi Teppo vieressä katsovaa koiraansa, tälläten mojovan potkun kohti koiraa. Laajakaarinen banaanipotku osui kuitenkin pöydänjalkaan ja ukkovarpaassa vihlaisia oikein kunnolla. ”Voi halavattu, nyt mäni varvaskin murusiksi, miten helevetissä se ihmistä näin rankasoo”.

Jahtikämpällä Keijo odotti puhelun päättymistä ja Tepon vastausta. ”Kyllä se tulloo, ei sanonut vastaan yhtään” nakkasi Rami ilmoille kaikkien odottaman asian.

”No hyvä, päästetään Raiku sitten tuonne Keskisen rantatielle, siihen pajukkoon. Siinä on se mullikka, jota on katseltu pitkään, mutta nythän sen voisi Raikun haukkuun ampua” myhäili Keijo, muiden pyrskähdellessä kämmeniinsä. Olivat myös tietoisia siitä pienestä supihaukusta ja uskoivat jokaisen Raikun haukun olleen samanlaisia. Vain Rami ei ollut mukana salaliitossa, sillä Keijo ja kumppanit eivät olleet varmoja, mitenkä hyvät kaverit Tepon kanssa olivat.

Seuraavaan viikonloppuun jäätiin odottamaan, kun samalla Teppo maanantaina raahautui terveyskeskukseen ukkovarvasta näyttämään. ”Kaajoin ison uroshirven ja kaatu niin lähelle, että sorkalla painalsi varpaan littuun” sai lääkäri kuulla sairaskertomuksen.

”Johan on Teppo Roivaiselle sattunut ikävästi, mutta olihan siinä tilannetta kuitenkin. Tämä kyllä näyttää pahalta ja ikään kuin hirvi olisi potkaissut tähän, kun ukkovarpaan pää on osunut johonkin” terveyskeskuslääkäri Matveinen huomautti.

”Joo, se taisikin koettaa potkaista ja taisipa osuakin, ennen kuin ammuin sitä silmien väliin vaistolla. Niin se meni, joo kyllä siinä oli tilannetta kerrakseen”.

”No kipsataan tämä koko jalka, eikä tällä sitten kävellä viiteen viikkoon. Sairaslomaa pitää kirjoittaa saman verran”.

”Eikö sitä nyt vuodenloppuun, sairaslomaa. Eihän sitä jouluna niinku töihin, että jos sitä vuodenvaihteen jälkeen. Kun ne savottahommat ovat kovia näillä lumilla ja voi voi kun tuohon jalkaa ossaakin koskea”.

”Noo, laitetaan sinne vuoden loppuun ja varokaa nyt tätä jalkaa. Eikä mennä sinne hirvien tallottavaksi enää”.

Kotiin taksissa körötellessään Teppo makusteli uutta tilannetta. ”Eipähän tarvii lähteä rämpimään hirvijahtiin ja paljastaa, ettei tuosta rukkasnahkasta ole hirvikoiraksi. Oli se reilu tohtori, antoi taksilapunkin ja ehdin käydä pitkäripasessa ihan valtion viinaa hakemassa”.

Viikko kapeni kohti loppuaan ja perjantaina Rami soitteli kysyäkseen kuulumisia. ”Ei kuule voi lähteä jahtiin, on varvas murskana. Putosi pölli jalalle ja vuoden loppuun on kävelykieltoa”.

”No eipä siinä, tottahan sinä annat Raikun meille mukaan, kun Keijon mielestä se on ainoa, joka tässä kelissä pelaa. Joo hyvä, minä käyn sen tuossa iltamassa jo hakemassa ja ruokin. Sopii se meijän tarhassa toisen seurassa, joskoon vaikka oppisivat huippukoiralta jotain salaisuuksia, heh heh, joo se on hei vaan”.

”Haloo, haloo, no helevetti, tuas se ennätti katkaista puhelun. On se yhtä perkelettä, kun ei sua ite piättee mittään. Entä jos en annakaan, sanon että suolistotauti iski koiraan. Ei ne usko sitä, sillä ainahan oon kehunna että ei ikinä sairasta. Näinkö sitä piti vielä tuokin nähä ja se Ramikii, eikö tuo lienne samassa juonessa. Aina se niillä reissuilla Afrikoissa ja vaikka missä käypi. Sekin ketale, mistä nehi rahat on pierryt”.

Raiku katseli sohvalta isännän jupinoita ja vinkaisi valmiiksi kun Teppo mulkaisi koiraa päin.

Vaikka kuinka mies yritti mietti kiemurtelukeinoa, ei sitä löytynyt. Ja kun iltakuuden jälkeen Ramin Skoda pyörähti pihaan, niin alistuneena Teppo luovutti Raikun mukaan. ”En tiedä miten se vierailla pelloo, suattaa olla että ei lähe hakemaan. Se kun on yhen isännän koira”.

”Elä huoli, mie lähen Raikun kanssa kulkemaan. Kyllä se minut tuntoo, vai mitä Raiku. Noin, elähän nyt koko nuamoo nuole, hyvä poika, hyppeehän kyytiin”.

Sinne katosi auton perävalot ja Teppo kaiveli kätköistä perjantaipullon, ihan omaa tuotantoa, vailla valtion valmisteveroja. ”Helevetti, eis jottain lohtua kun tuommosen tempun tekivät”.

Muutamalla kulauksella sekin lohduttaja katosi harmistuneen miehen käkättimestä alas ja kohta jyrähteli pirtin lattialla lattialankut kuorsauksen voimasta. Sekaan sotkeutui pärähtävä pieru, joka jatkoi jarrutusjälkeä raappahousun takakanteen, kuten tavallista.

Rami heräsi hyvissä ajoin aamulla ja pakkasi jahtivehkeet autoon. Raiku naksahti takaosastoon kuin vanhasta muistista ja alkoi vahtia tarkasti tienpenkkoja. Kohta oltiin jahtimajalla ja toiset odottivat leveä virnistys naamalla. ”Jaa, sieltähän se Rami Raikun kanssa tuleekin. Kuultiin että Tepolta olisi ”hirvi” polkenut varpaan rikki. Varmaan puujalalla, sillä tuo liäkäri Matveinen oli kertonut meijän Anniinalle että tikkuja olisi poistanut muutaman Tepon ukkovarpaasta tässä viikolla” kertoi Ylihäisen Janne, juuri kylälle muuttanut hirvimies.

Valtava naururemakka ihmetytti Ramia, sillä oikeasti Teppo oli kertonut pöllin tippuneen jalalle ja siitähän ne tikut. Mutta vanhana sotaveteraania, tai oikeastaan Suomen nuorimpana sotaveteraanina hän pisti homman normaaliin leikinlaskuun.

Hirviherra kuitenkin jakeli aamun sarastaessa käskyjä tehokkaasti ja Ramille tuli komento laskea Raiku irti siinä Keskisen pajukonreunoilla. Passiketju laitetaan laajan rääseikön toiselle laidalle, alueen länsipuolelle. ”Entäs jos se karkaa Raikulta taas Venäjän rajalle päin, eikö sinne joku joutaisi mennä” yritti Rami esittää jo leviävälle miesjoukolle. ”Jos karkaa, niin karkaa. Voithan tuota sinä vahtia vähän tutkasta ja jos näyttää karkaavan, niin mene eteen ja ammu se hirvi pois” hirviherra käskytti.

Samalla hän vei Ylihäisen Jannen sivummalle ja supatti jotain miehen korvaan. ”Vie oma koirasi tuonne Keskisen tien länsipuolelle ja laske irti heti kun Raiku on aloittanut supihaukun. Saamme sen oikean hirven haukkuun ja varmaan se pysähtyy siihen Kusiaiskuusikkoon. Menet ja ammut sen siihen. Ilmoita kännykällä, älä puhu veehooäfvään mitään. Näin saadaan se viimeinen hirvi nurin ja Tepolle hyvät naurut Raikuineen”.

Rami ajeli lumista tietä Keskisen pajukon reunoille. Tuoreita hirvenjälkiä ei näkynyt tiellä, joten Rami arveli hirven makoilevan paikoillaan siinä rääseikön keskellä. Siinä oli pienoinen hete, joten varmaan ruoka- ja juomapaikka sitoi mullikkaan tämmöisellä kelillä tiiviisti.

Auto piti käydä kääntämässä parin kilometrin päässä soramontulla ja sitten sovitella jotenkin tietä tukkeamattomaksi aivan penkkaan kiinni. Sitten reppu pykälään, ase pussista ja Raiku irti takapoksista. Koira juoksenteli tiellä innoissaan ja kevensi pilssivedet minimiin. Tuuli kävi hentoisesti idästä ja Raiku nosteli nokkaansa hyvin tietävännäköisen vastatuuleen. Rami varmisteli mielessään, että kohta se hirvi löytyy ja haukku raikuu. ”Hyvin se Teppo koiralle nimen on antanut. Raiku raikuu” mietiskeli Rami mielessään ottaen ensimmäisen askeleen tieltä korpeen.

”Raiku on laskettu nyt hakuun ja näyttää vetävän heti kohti itää. Onko varma että siellä vyöhykkeen reunalla ei passia tarvita” mies huuteli veehooäfvään. ”Jos Raiku läksi metsään, niin voithan tuota ajaa autolla valmiiksi siihen vyöhykkeen reunalla olevan tienvarteen. Jos se hirvi sitten karkaa sinne. Minä jo määräsin miehet tuonne länsipuolelle, ei ne siellä hangessa edestakaisin tahdo rämpiä. Hoida sinä se puoli, kuulethan sitten koiranhaukun kuitenkin” tuli vastaus hirviherralta.

Sen kun puhelin vaikeni, niin salo aukeni. Lumiset puut vain heilahtelivat kun Raiku paukutti aivan siinä lähellä todella kiihkeästi. ”Nyt alkoi Raikun haukku ja taitaa vähän kääntyä itään. Lähden tästä kulkemaan sivusta eteen, en ehdi autoa ottamaan nyt alle” suhisi Rami puhelimeen.

Sitten kilahti Jannen taskussa kännykkä ja näyttö vilkutti hirviherran soittavan. ”Nyt kuulemma Raiku haukkuu, eli sieltä se supikoira taas löytyi. Lähde vain Vaavin kanssa kulkemaan sivutuuleen ja siitä sitten kierrät siten, että tähtäät kulkusi Keskisen metsän länsilaitaan. Siinä on koko viikon asunut kuusipiikkinen, joten se saadaan helposti eräksi”.

Janne teki työtä käskettyä, sillä uutena hirvimiehenä on paree totella kokeneitten komentoja. Vaikka ihmetteli, että miksi Raikun annettiin haukkua supikoiraa, eikä sitä otettu pois heti. ”No kaippa niillä on jotain hevosenleikkiä, johon en kyllä näppejäni paskaa. Menköön näillä ja totellaan isompia” tuumiskeli Janne löysätessään Vaavia metsään.

Rami raahusti haukun sivulla, riittävän välimatkan päässä koirasta, yrittäen päästä sopivaan vahtipaikkaan pikkuhiljaa siirtyilevän haukun myötä. ”Hyvinhän se Raiku päästelee, aivan kuten Teppo on kehunut. Tällä lumella vielä noin kivasti pitelee hirveä paikallaan. On se Teppo koirankasvattaja, on se” mietti mies sovittaessaan jalkansa äänettömästi mättäiden väliin.

Samaan aikaan Vaavi löysi helposti kuuspiikin ja aloitti sen löylyttämisen kunnolla. Sonni oli alkuun erittäin hermostunut ja liikkui laajaa kaarrosta. Janne pääsi pariin otteeseen näkemään haukuttavan, mutta perinteisenä hirvikoiramiehenä jätti ampumatta epävarmaan tilanteeseen. ”Kyllä sen pitää seisoa kuin paska Junttilan tuvan seinässä, ennen kuin lisahtaa” oli opetettu jo rotujärjestön tapaamisissa.

Aikaa siinä piirileikkiä seuratessa kului, kuten kului myös Ramin suunnalla. Raikun haukku pysyi pitkään paikoillaan ja Rami yritti parhaimpansa mukaan päästä haukulle. Mutta kohde liikkui juuri pahimmilleen, eikä mies päässyt edes näkemään kohdetta. Tunteja kului ja hyvin vähäistä siirtymistä tapahtui kohti rajavyöhykettä. Rami jo mietti soittaa vaikka kaiken uhalla hirviherralle, että nyt se kohta karkaa taas Venäjälle jos apuja ei tule. Mutta viime tingassa jätti soittamatta, sillä saattaisivat luulla että vanhamies ei enää jaksa kulkea ja siksi pehmoilee. ”Persana, kyllä tässä kuljetaan ja haukulle mennään ennen pimeää” sisuuntui mies ja läksi kaartamaan tehokkaammin kohti haukkua.

Samaan aikaan Vaavi oli saanut sonnin rauhoittumaan ja Janne pääsi aloittamaan hiipimisen haukulle. Vähäisesti vyöryen oltiin hyvin lähellä passiketjua ja sata metriä ennen tietä olevaan ryteikköön viimein sonni pysähtyi. Juuri siihen Kusiaiskuusikkoon kuten Keijo oli tiennyt. Passiketjussa kuultiin hirvihaukku hyvin, sillä narttukoiran kimakka helähtely soi kuin jääpuikkoja olisi kilistelty.

Jannen piti tosin kiertää pitkä lenkki sivutuulesta, ettei olisi myötätuuleen kävellyt suoraan hirven haistamisväylälle. Lumisessa metsässä kilometrin lenkkiinkin kuluu vaan kymmenissä minuuteissa laskettavia hetkiä ja uhkaava hämärä alkoi painostaa miestä. Hieman alkoi lumiakin laskeutua taivaalta. Ensin hattara ja pari, mutta kohta sai suultaan maistella raikkaan lumihiutaleen makua yhä useampi passimies.

Hirven löytymisestä oli kulunut jo kuusi tuntia ja vielä vaan Vaavi läksytti menemään. Toista tuntia oli tutka piirtänyt vain yhtä kohtaa, eli sonni oli hyvin pihdeissä. Kun vain hiipijä osaisi nyt hommansa, niin Lieksan poijjaat söisivät paistettua maksaa vielä iltanuotiolla, kipakan kippurahännän nipistellessä kitalakea kyytipoikana.

Janne alkoi päästä näköetäisyydelle, mutta vielä hän joutui katsomaan pelkästään koiran liikkumista. Hämärässä näkyi oranssi liivi hyvin, mutta hirven ryteikköön sointuvaa pukua ei vaan silmiin ottanut.

Lähellä rajavyöhykettä tilanne oli Ramilla hyvin samankaltainen. Koira näkyi vilkkuvan hyvin ja se näytti haukkuvan jotain rytöläjää kohti. Kuono osoitti maata kohti ja se hieman mietitytti Ramia. ”Miten se noin haukkuu. Ikään kuin hirvi olisi kaivautunut lumeen, kun tuolla tavalla mäiskyttää”.

Varovaisia askeleita kerta minuutissa. Neljäkymmentä metriä, koira näkyy koko ajan. Mutta vaikka kuinka Rami yritti tirkata, niin hirveä ei näkynyt. ”Johan se pitäisi, iso elukka näkyä. Maan sisällekö se on kadonnut?!”

Mutta Janne toisaalla näki jo hirven. Ruskeat, pienimuotoiset lapiosarvet osoittivat suoraan koiraa kohti ja pää keikahteli uhkaavasti laajakaarisin liikkein. Matkaa hirveen oli alle 20 metriä ja Janne valmistautui ampumaan ensimmäisen hirvensä Lieksan saloilla.

Vaavi tosin oli koko ajan tulilinjalla, eikä mies tahtonut vaarantaa kaverinsa turvallisuutta. Samassa kuin pyynnöstä koira siirtyi sivulle, siitä hirven taakse ja sitten taas sivulle. Janne otti nopeasti hirven pistokuopan tähtäimeen ja laukaus tupsahti vaimennettuna lumiseen metsään.

Sonni yritti ottaa loikan eteen, mutta kääntyikin puolivoltilla taaksepäin. Hieman aikaa sorkat heiluivat ilmassa ja hangelle juoksevan hurmeen mukana katosi lopullinen elämä upean eläimen kehosta.

Rami oli päässyt omassa tilanteessa pienentämään välimatkaa haukuttavaan myös mukavasti. Raiku ryöpytti edelleen rytöläjään, joka lähempää katsottuna oli kasvanut jonkin verran. Sakeneva lumisade ja nöyristävä hämärä vaikeutti jo kohteen hahmottamista, mutta ikään kuin Rami olisi näkevinään hirvensarvet rytöläjän takana. Vieläpä melkoisen isot, sillä sehän näytti aivan kookkaalta juurakolta.

Samaan aikaan hiljaiselle käännetty veehooäfvä suhisi Ramin korvaan jotain. Hirvi, supikoira, ammuttu, ammu, supikoira, tule pois. ”En kyllä voi vastata, mutta kyllähän minä ammun tämän kun saan vain tähtäimeen. Niin että oliko joku ampunut supikoiran vai mitä ne yritti. Ei tuosta suhinasta mitään selvää saa. Onhan täällä niitä supikoiria joskus riesaksi asti, mutta eikait kukaan nyt jahdissa supikoiraa ammu”.

Rami siirtyi hieman syrjemmälle ja silloin Raikun haukuttava näkyi. Kaatuneet kuusen juurakon takana oli valtavan suuri uroshirvi makuulla. Sarvet ylsivät kuitenkin juurakon yläreunan tasolle ja nehän sieltä Ramin silmiin välähtivät. Raiku haukkui kuin hurmiossa ja sonni vain katseli koiraa. Oli varmaan väsynyt moiseen reuhkaamiseen ja pisti makuulle.

Rami nosti aseen poskelle, otti hirven kaularangan tähtäimeen. Raiku haukkui hirven toiselle sivulla, joten mitään vaaraa koiralle ei luodista tulisi olemaan. Rauhallinen hengitys ja valtava sarvikruunu heilahti kerran ja erämaanlaiva oli kaatunut.

Raiku oli kärppänä ravistelemassa hirventurpaa ja Rami kehui koiraa herkeämättä. ”Hyvä Raiku, kyllä se meni hyvin. Hämärästä hämärään, yli seittämän tuntia hirvihaukkua. Kesytit tosiaan hirven ihan kuten Teppo kertoikin”.

”Kuuleko se Keijo, Rami täällä. Mitä tässä nyt tehdään? Olen lähellä vyöhykettä ja saalista on saatu”.

”Kuuletko Keijo, Rami täällä. Mitä teen, tuleeko joku meidät hakemaan täältä vyöhyketieltä, mitä?”

”Joo joo, kuulin kyllä. Mitä sinä horiset, mitä saalista. Kai nyt iso mies jaksaa sen Raikun haukuttavan kantaa yksikin siihen tielle. No joo, pistän jonkun täältä tulemaan, kerran sinun autokin on Keskisen tiellä”.

Rami hämmästeli kuulemaansa, sillä vaikka hän riski mies onkin, tuskin hirviherra oli sitä mieltä, että tuollainen, arviolta yli 300 kg:n lihapainoinen sonni nyt sentään kulkee yksin lumisesta metsästä tielle. ”Taisi taas vitsailla, ossoo ne vanhaa miestä kyllä, perhana”.

Siinä tienposkessa odotellessaan Rami pisti kusoa Tepolle. Puhelin sai pitkään hälyttää kun sammaleinen ääni vastasi. ”Öö Teppo Roivainen, mikä hätänä!?”.

”Rami tässä terve. Pistin Raikun haukusta elukan pötkölleen. Seittämän tuntia mälskytti menemään ja sitten turautin makuulle, rytöläjän viereen. No joo, pitää lopettaa, tulleevat hakemaan näköjään. Soitellaan illalla vielä, hei vuoan”.

”Voi tautisen talikynttilät. Nyt se Pöhkönen meni ja ampui supikoiran Raikun haukkuun. Voi se aivokääpiöiden esi-isä, imbesillien mäti ja maiti. Siihen turrautin rytöläjän viereen, suatanan suatanan suatana sentään. Missä se pontikkapullo on, ei tätä kestä Viekijärven kirkkoherrakaan selvistä käsin”.

Lahtivajalla oltiin hyvässä nousussa Janne ampuman sonnin tiimoilta. Keijo kehui toimintaa rehvakkaasti ja kertoi samalla Ramin sanoneen veehooäfvään ampuneensa supikoiran Raikun haukkuun. Valtava naurunremakka täytti vajan ja puteli kiersi ringissä tiiviisti. Nylkijätkin jättivät veriset sormenjäljet pullon kylkeen, joka vaihtui neljän miehen välein aina uuteen. Jokaisella tuntui repun taskusta löytyvän jos jonkinlaista linimenttiä.

Sonnilta oli saatu takki pois ja lavat auki. Se työnnettiin kylmäkaappiin roikkumaan ja saunakin alkoi olla parhaimmilleen kylvettävässä kunnossa. Siinä juopuneissa päissä vähän ihmeteltiin, että pitkäänpäs Ramin ja supikoiran hakijat viipyvät taipaleella. ”Ovat varmaan pujahtaneet ojan puolelle ja hakevat jostain traktoria vetämään” heitti joku selvimmistä.

Eikä pahasti väärässä ollutkaan, sillä Issakaisen Veikko, joka Ramia oli hakemassa, putosi hämmästyksestä ojan puolelle. Ei autolla, vaan seisovilta jaloilta kun näki Ramin saaliin. ”Mitä, eikös tuo olekaan supikoira?”.

”Jaa kuinkas kauan sinä Veikko olet ollut hirviporukassa. Meinaan kun et tunnista 24 –piikkistä uroshirveä ja sotket sen supikoiraan” heitti Rami. Sillä hänellä alkoi olla aavistukset tästä miesten hevosleikistä jo melkoisen varmana mielessä.

Veikko joutui tekemään katkeran tunnustuksen ja se selvitti Ramille loput. Mutta kuinkas tämä saataisiin nyt lahtivajalle ja mitä tässä oikein tehtäisiin, kun lupa oli yhteen ja siellä jo roikkui Jannen ampuma sonni. ”No ensin käydään Toivasesta traktori ja vetäistään tämä lavalle. Sitten ajetaan lahtivajalle ja katsotaan vähän poikaitten ilmeitä. Eiköhän yhteisluvassa ole vielä varaa tämmöiseen lihakirnuun ja varmasti ottavat” suunnitteli Veikko, tahtoen samalla irtautua muutamien hevosleikistä.

”Jep ja käydään Teppo hakemassa myös mukaan, niin katsotaan meneekö painiksi vai miten” hekotteli Rami hyvää ideaa.

Veikko läksi toimittamaan traktoria, vietyään ensin Ramin autolleen. Raiku loikkasi hieman väsyneenä takapoksiin ja vaipui heti uneen.

Tepon talolla paloi kaikki valot ja ulko-ovi oli auki. Rami meni sisälle suoraan keittiöön, jossa isäntä nuokkui pöydän ääressä puoliunessa. Havaitessaan Ramin kyökissä, Teppo hyökkäsi heti pystyyn. ”Sinä helevetin aivoton mutantti, paviaanin persekankunpuolikas. Mitä menit ampumaan Raikun haukkuun? Senkin latvalahopölliäinen, rantarosvojen imettäjä!”.

Joo, terve vaan sullekin. Ammuin 24 –piikkisen hirven Raikulle siitä Keskisen pajurytelikön laidalta. Mihin sinun piti mennä, mutta kun hirvi, eikun pölli särki sinun varpaan” nakkeli Rami takaisin.

”Mitä, mitäääää, mitä sinä nyt oikein horiset. Eihän se supikoiran haukkuja ole mitään hirveä haukkunut. Perkeekkele, nyt tulee turpiin ja sassiin”.

Rami joutui hieman kääntelemään raivostunutta Teppo sohvalle ja samalla koko ajan kertoi tapahtumien kulkua. Paljasti hirviporukan leikinlaskun ja kaiken mahdollisen.

Pitkän puhumisen ja parin terävän tasoittavan jälkeen Teppo tajusi tilanteen. ”Missä Raiku on, missä isin pikkupoika. Isi antaa heti maksalaatikkoa ja piimää. Meillähän hirvikoirat ruokitaan kaikkien sääntöjen mukaan. Olen ihan netistä lukenut viisaiden kirjoituksista ja niitä noudatetaan” muuttui ääni Tepon kellossa.

”No minä olen jo Raikun ruokkinut, mutta nyt pitäisi lähteä sinne toisten luokse ja selvitellä tämä juttu perin pohjin. Mutta painimaan et ala, sillä tuossa kunnossa voi tulla kaksi – nolla tappio” selvitteli Rami suunnitelmaa.

Kipsi kolahteli vain rappusiin kun Teppo oli jo menossa Ramin autoon. ”Pistä ovet lukkoon ja ala tulla sieltä. Etkö sinä kovempaa pääse, nyt mennään, eikä meinata”.

Sillä välin Veikko oli saanut hirven traktorin kyytiin ja peräkanaa letka suhautti majalle. Siellä saunottiin melkoisen kumarassa, eikä asento johtunut hiipuvan kiukaan henkosista.

”Mikäs saatthue she sieltä saapuu. Sitäkösh pitää nyksyhin supikoiraa ihan trattoripelishä tuoda näytille” Keijo sammalteli nähdessään saapuvan joukkion.

Teppo meinasi karsia jo heti Keijon kimppuun, mutta Ramin niskaote piti. ”Anna nyt olla, pitäähän heidän ensin nähdä supikoiran turkinlaatu” suhisi Rami Tepolle.http://kalaharri.net/administrator/index.php?option=com_content&sectionid=-1&task=edit&cid[]=92

”Joo, tulkaas poijjaat kaikki tänne kattomaan, minkälaisen supikoiran Rami ampui Raikun seittämän tunnin haukusta” kailotti Veikko ilmoille.

Ukkoa lappoi ulos enemmän tai vähemmän varmoin askelein ja suunnaton oli se ilo poskilla. ”Hehehhee, joo katsellaan vuoan sitä Raikun haukuttavaa. Niitähän supikoiria se onkin ruukannut haukkua aina varmoina hirvinä” heitti Väänäsen Risto-Pekka.

Veikko pyöräytti traktorin ympäri pihamaalla ja nosti lavan pystyyn lahtivajan eteen. ”Siinä olisi nyt Keijolle hieman selvitettävää, että mitä tälle ”supikoiralle” oikein tehdään ja miten” huikkasi Rami samalla kun valtava sonni vyörähti lavalta vajan eteen. Sarvet jysähtivät kenttään kuin kaivurinkauha olisi isketty routamaahan.

Siinä silmänräpäyksessä Keijo selvisi kuin elokuvissa konsanaan. ”Mitä helv, mikä tämä on. Missä se supikoira, jota Raiku haukkui, ei saatana, mikä ihmeen otus tuo on”.

Jo toisen kerran Rami sai sanoa lähes samat sanat hirven sotkemisesta supikoiraan. Nyt kuitenkin melkoisen paljon painokkaammin Tepon hehkuessa kännistä, onnesta, ilosta ja kaikesta sekaisin. ”Mitäs minä sanoin käiväräiset. Raiku se pysäyttää vaikka pikajunan, mutta nyt ei ollut matkassa kuin pelkkä veturi. Vähän kookkaamman puoleinen kuitenkin, joten mitenkäs se suu nyt pannaan”. Ja osasi mies kyllä pyörittää puukkoa haavassa kun kerrankin mahdollisuus tuli.

Vielä siinä tunti eli toinenkin hampparoitiin, ennen kuin joku selvimmistä alkoi katsella puhelintaan. ”Joskoon sitä yhteisluvasta löytyisi ottaja ja pitää se kait tuo pistää roikkumaan tuon talitintin rinnalle”.

Keijo selvittyään pisti komentoketjun käyntiin ja pian vilahteli puukkoja, joskin saattoi siellä vilahtaa muutakin, kun äijät olivat pyyhkeet lanteillaan tulleet ulos katsomaan ”supikoiraa”.

”Varokaahan niitä vehkeitänne, ettei tarvii tulla tuuraamaan” nakkeli Teppo iloisena. ”Voidaan me Raikun kanssa tietenkin nuo hirvihommat hoitaa, jos vain puukko teillä käsissä pysyy. Ja jos nyt lipsahtaa, kai sitä pitää sitten kylässä käydä”.

Eikä siinä paljoa muiden auttanut irvistellä kun pilkkakirves nalkutti nilkkoja ankarasti.

Keijo yritti siinä Tepolle putelia tarjota, niin kuin kaatohömpsyiksi, mutta vastaus oli kieltävä. ”Taitaa olla nyt parempi, että jätetään ne putelit minun suusta pois. Sitä kun on kuntopohjaa saatava kasaan ensi syksyä varten noihin hirvihommiin. On saatava tuo pöydänjalkaan potkaistu varvaskin kuntoon. Juokaa vain te, niin jaksatte istua passissa”.