perjantai 21. joulukuuta 2018

Reettala Tiki 14.6.2005 - 21.12.2018

Tiki nukkuu - kivut on poissa



Joulu 2011

Kilometrit on takana, nyt ei koske jalkoihin enää. Tiki, meille niin rakas hirvikoira on päässyt ikiuneen ja olo on todella surkea. En jaksa paljoa kirjoittaa. Lainaan tähän yhdestä kirjastani luvun, jossa Tikin kanssa jahtasimme hirviä. Eikä se ollut ensimmäinen kerta, eikä viimeinen. Kaikkiaan Tikin kanssa saimme 70 hirveä kaadettua. Osan kaatoi jahtikaverini, jotka muistavat Tikin aina ystävällinen ja lempeänä kotikoirana, mutta metsässä intohimoisena pyyntikoirana. Osan kaadoin minä monenlaisten vaiheidenkin jälkeen. Lepää Tiki rauhassa, et katoa sydämistämme koskaan. 

Tikin hirvet

Teno virtaili koskipaikoissa virkeänä, mutta suvantojen kohdilla jääpeite oli voittanut hennon virran. Alkavan talven sääoikut olivat muotoilleet jääkannen aivan uuteen kuosiin. Ahtojäätä, kai sitä siksi voi kutsua, oli kasautunut matalikkojen kohdille ja tehnyt joesta kuin kynnöspellon.
Ei hirvetkään vähässä kummassa tohtineet pitkäkoipiaan tunkea epävarmalta näyttävän jääpeitteen päälle. Niinpä pari viikkoa saimme koiran kanssa kulkea tyhjiä maastoja, sillä määrättyyn aikaan omat hirvet on ammuttu yhettömiin ja Norjasta ei jäätilanteesta johtuen täydennystä tullut. Se on joka vuosi samanlaista. Mutta sitten, kun jääpeite on hirvien mielestä sopiva, niin joka yö kirjavoituu uudet jälkijotokset joen yli, siitä jokivarren tien yli suoraan kohti Kevoa. Osa jää päiväksi pariksi einehtimään poroaidan varteen, suurimman osan loikkiessa poroaidan yli kohti parempia ruokamaita.
Hiljaiselosta huolimatta ajoin jokapäiväisen jälkilenkin kylältä Kaavaan ja takaisin. Muutamat poronjäljet saivat jarrutusrefleksin pelaamaan, mutta toivo häipyi nähtyäni pyöreän sorkanjäljen toivomani suippokärkisen sijaan.
Päivät menivät muuten lenkkeillessä koiran kanssa ja käytiin sitä joku kerta muutaman tunnin lenkki tyhjässä maastossa kuntoa ylläpitämässä. Kun ei mikään suuri hoppu ollut hirvihommiin, sillä aikaa oli ja omat lihat käpertyivät pakastimessa entistä enemmän kyykkyyn.
Punttisalitreenit olivat itselle päivän kohokohta ja illalla kuumaan löylyyn. Voisiko sanoa, että entisaikojen luppoa tuli vietettyä hieman nykyaikaisemmin.
Joku päivä, mikä lie ollut, käväisin taas salilla kiskomassa hien pintaan. Sauna odotti jo valmiina, joten suoraan suihkun kautta löylyihin. Rauhassa siellä yksinäinen äijä sai nakella tervantuoksuista vettä kuumille kiville ja maistella löylyn rentouttavia kosketuksia rasittuneella keholla.
Saunan jälkeen tanakka proteiinijuoma ja puolivaloilla jonkun tympeän elokuvan katselua. Tikille vielä hyvänyön toivotukset ja olinkin valmista kampetta lakanoiden väliin.
Aamusta heräsin tekstiviestin piipitykseen, mutta kun kelloradio näytti hieman yli kuutta, päätin kääntää topakasti kylkeä ja ottaa kadonneesta unesta nopeasti kiinni. Herätäkseni parin tunnin päästä uudelleen, nyt vaativasti käikättävään soittoääneen.
No mikä ihme tähän aikaan soittaa? Eri soittaja näköjään kuin tekstarin laittaja. ”No huomenta, mikäs hoppu se nyt on?” Tuntemattomille ei tosin noin vastata, mutta näin soittajan olevan Petterin, hirviporukkamme pomon. ”Siitä on kuule mennyt ainakin neljä hirveä Mantokuolpunaan, vanhan kaatopaikan kohdalta”.  Säpsähdin hereille kuin menninkäinen päivänsäteen nähdessään ja tarkistin vielä kuulemani uudelleen. ”Siiskö tuosta aivan meidän läheltä, siis tästäkö, tästä talomme takaa?”
”No siitä juuri. Mutta en pääse jahtiin, kun on päivän ohjelma jo laadittu, mutta jos käyt, niin katsotaan sitten tilannetta”.
Olin jo viimeisiä lauseita kuunnellessani menossa pukeutumaan ja huutelin joo joot ja nakkasin puhelimen kiinni. Päivä oli jo valjennut ja pukeuduin pikaisesti jahtivaatteisiin. Mietin taktiikkaa ja päätin lähteä ilman reppua vain aseen ja koiran kanssa jokivarren polkua kohti jälkiä ja katsoisimme mihin eläimet siitä suunnistaisivat.
Kuljimme vastatuuleen ja Tikillä oli täysi työ pysyä housuissaan. Selvästi se haistoi jotain, joten päätin löysätä koiran irti. Kumppani läksi kuin tykin suusta ja katosi pian sakeaan metsikköön. Näyttää kartan mukaan painuvan juuri Mantojärven rantaan ja nyt menee jo järven itäpuolelle. On varmaan jo jäljillä, sillä vauhtia on melkoisesti.
Seurasin vielä tovin siinä polulla kännykän kautta koiran liikkeitä ja päättelin hirvien olevan aivan koiran lähettyvillä. Sitten vauhti toppasi ja haukkulaskuri alkoi esitellä toivottuja lukemia. Vielä soitto koiralle vahvisti haukun olevan päällä.
Pistelin takaisin kämpille kuin Lätsä-Pekka niin, että ylisuuri karvareuhka ei meinannut pysyä vauhdissa mukana lainkaan. Vaikka Lätsä-Pekalla se hattu taisi kyllä kaikki kilpailut vauhdissa pysyä mukana.
Vaihdoin kämpällä asetta enemmän lähitaisteluun sopivaksi ja hyppäsin autoon. Ajatuksena oli ajaa hirvien eteen Skallun tielle, sillä suunta oli juuri sinne. Itään ne eivät lähtisi, sillä jyrkkä rinne olisi ollut hirvillekin tekemätön paikka. Ja toisella sivustalla oli Mantojärvi, joten tuskin ne aukealle jäällekään lähtisivät. Soittelin matkalla apuvoimia, mutta yksikään jahtikavereista ei joutaisi heti aamupäivästä. Kyllä vetoapua löytyisi, mikäli elukkaa kenttää suoltuisi.
Niinpä yksin oli tehtävä päätökset ja seurattava tilanne loppuun saakka. Koira oli löytöhaukun jälkeen siirtynyt eläimien kanssa kolmesataa metriä ja nyt se haukkui kapeassa uomassa järven ja vuoren välissä.
Ajelin haukun kohdalle ja siitä oli 700 metriä haukulle matkaa. Haukku pysyi koko ajan samassa paikassa, joten arvelin tilanteen jäävän siihen pitemmäksi aikaa. Skallun tielle olisi matkaa liki kymmenen kilometriä, joten päivännäöllä ei tuolla tahdilla hirvet sinne ehtisi. Joten auto parkkiin tien sivuun ja menoksi suoraan haukulle.
Lunta oli maassa ja puissa melkoisesti ja haukku tuskin kuului kunnolla sivutuuleen. Mutta mitä lähemmäksi pääsin, sitä selkeämmin haukku kuumotti kumeasti lumisten puiden välistä.
Hirvien täytyy olla tuossa erittäin tiheässä ryteikössä. Siitä oikealle on männikköä, jossa näkyvyys on  muutamia kymmeniä metrejä. Vasemmalla on rääseikköä, eikä siinä pääse edes kunnolla kulkemaan.
Tuuli oli suotuisa minulle ja varsin reippaasti kävelin viimeisiä satoja metrejä. Nousin jäältä rinteeseen ja siitä pehmeässä lumessa oli helppo hiipiä viimeinen sata metriä.
Haukku kuului nyt selkeästi ja kiihkeästi. Tosin en nähnyt vielä koiraa, enkä haukuttavia. Katsoin kartasta vielä etäisyyttä koiraan, ja 70 metriä oli meillä välimatkaa.
Niin se ääni hämää, sillä luulin olevani aivan koiran vieressä. Hiivin väistellen lumisia puita ja tähystin etumaastoon. Metrit vähenivät näytöllä ja lopulta nakkasin puhelimen taskuun. Nyt pitäisi alkaa pikkuhiljaa näkyä koira, sillä melkoinen konsertti tervehti etumaastossa hiipijää.
Tuossa, tuossa on Tiki! Oranssi liivi välähtelee lumisessa maastossa. Mutta missä on hirvi tai hirvet? Petteri oli maininnut, että ryhmässä pitäisi olla kaksi vasaa ja kaksi lehmää. On siinä lihaa, jos koko joukon tuohon kompsin.
Lumisten puiden välistä näen jotain mustaa. Siinä se on se hirvi, aivan selvästi tuossa seisoo hirvi. Tarkistan kiikarin linssit puhtaiksi ja olen valmiina ampumaan. Pääsen muutamia metrejä hirveä kohti, mutta se muuttuukin äkkiä kallioksi. Näinkö suuren metsästäjän edessä hirvikin kivettyy?
No ,olisihan tuo aika kaukaa haukkunut, sillä koira paahtaa vasemmalla tiheään pensaikkoon. Ja sitten näenkin lehmähirven pään. Se katsoo koiraa synkkänä, minä etsin jo eläimen korvallista tähtäimeen. Tuohon olisi hyvä lisauttaa, mutta muistan ilmoituksen vasanjäljistä.
Siispä lasken aseen ja haen katseella vasaa. Juuri sitä, mitä koira haukkuu. Vasa on kuin onkin siinä tiheässä pusikossa. Eikä siihen ole ampuminen, mutta ei tässä mitään hätää ole. Tuuli on puolellani, eivätkä hirvet minua näe.  Liikkumaton ukko lumipuvussa, lumisessa metsässä.
Tiki takoo täysillä ja sitten vasa liikahtaa. Koira pyörähtää vasan ympärillä ja vasa ottaa muutaman askeleen tiheiköstä esille. Samalla se saa kymmenestä metristä kuuman kuulan keuhkoille. Veret purskahtavat hangelle ja vasa pyörähti kyljelleen lumeen. Lehmä pyörähti myös samaan suuntaan, mutta pysähtyi kun Tiki hyökkäsi sen eteen haukkumaan. Sain lehmän kaularangan tähtäimeen, varmistin koiran sijainnin ja päästin kuulan kohteeseen. Hirvi tipahti siihen paikkaan ja Tiki oli kärppänä pistämässä kampausta eläimeltä uuteen muotiin.
Kiirehdin hirvien luokse ja kehuin Tikiä runsain mitoin. Annoin koiran turkistaa eläimiä tovin ja sitaisin sitten läheiseen puuhun jahtikaverin kiinni. On parempi heilua puukon kanssa, kun herkkä kirsu ei ole tulilinjalla.
Ennen suolistamista soittelin parit puhelut, että hirviä olisi pari kappaletta nurin. Löytyykö apuvoimia ja kelkkaa?  Annoin koirapannan olla päällä, että kaverit osaisivat sen pohjalta tulla paikalle.
Sitten nakkasin ensin vasalta mahan pois ja kääntelin siinä varsin kookasta lehmää tovin parempaan asentoon. Kun ei ollut reppua, niin köyttäkään ei löytynyt yhtään matkasta. Yleensä köydellä olen takajalan sitonut puuhun, niin pääsee paremmin suolistamaan.
Jotenkin se kuitenkin onnistui ja hirvet odottivat noutajia.
Kavereilla menisi vielä jonkin aikaa, joten otin Tikin hihnan ja sitaisin sillä vasan kiinni. Nakkasin elukan kyytiin ja hoitelin sen yksinään järvenrantaan. Samalla kuuluikin kelkan porina kun Eki ja Jouni sieltä tulivat hakemaan hirviä valtatien varteen.
”Täällähän on näköjään jo vasa rannassa odottamassa”. ”Joo, nappasin sen kyytille, kun ei teitä alkanut kuulua. Mutta nyt olisi kelkkamiehen heitettävä kelkki tuosta jyrkästä penkasta rinteeseen ja toinen hirvi odottaa tuolla jonkun matkan päässä. Tästä voisi jopa noustakin, hyppäytätkö Eki sinä pailakan tänne? Jätetään reki tähän rantaan, sen kanssa on turha tiheikköön painua”, opastin kavereita noutoon.
Tottuneen kelkkamiehen lailla Eki nostautti kelkan jyrkästä rantapenkasta rinteeseen ja puiden välistä pujotteli kaatopaikalle. Jounin kanssa taapersimme perässä ja lopulta saimme lehmähirven kiinni kelkan vetokoukkuun. Kevyesti Lynksi kiskaisi hirven matkaan ja jälleen yksi taaperrus lanattua jälkeä jäälle.
Ketterästi eläimet nousivat kolmeen mieheen rekeen ja Jouni kelkan sarviin. ”Aja vain tuloreittiä toiselle rannalla ja sieltä nousee joku tiepohja, josta päästää autoille. Me Ekin kanssa tulemme koiran kera perässä, anna mennä vain”.
Sinne katosi kelkka hirvineen, joskin kohta me saimme moottoripelin kiinni. Vastarannalla oli upottavaa lunta ja sinnehän kelkka lasteineen kosahti. Eipä mennyt kuin tovi, kun taas saimme miehissä kelkan matkaan. ”Anna vain hanaa, kyllä se menee”, vielä huuto loittonevan kelkan perään. Lyhytkin ohje on parempi kuin ei mitään, menipä se sitten perille eli ei.
Kävelymatkan aikana sain sovittua nylkijät hirville, sillä katsoin tehneeni kuitenkin oman osani tässä leikissä. Iltapäivä oli jo varsin pitkällä ja maha muistutti, että ilman aamupalaa tai evästä tuli lähdettyä reissuun. Koirakin oli ruokittava ja huollettava, joten luvan kera sain lähteä kämpille, kyllä nahkat hirvistä kuulemma irtoaa toisten toimesta.
Illan pimetessä, saunanlauteilla oli kiva muistella päivän tapahtumia ja toivoa samanlaisia puhelinsoittoja lisää.
jk. Tiki oli todella hyvä "isä" Rockylle. Suojeli, kun Rocky oli pieni. Antoi Rockyn olla laumanjohtaja, kun Rockylle tuli ikää. Tiki oli ihmisille todella lempeä. Ei niin pahasti voinut Tikiä myllyttää, että sillä olisi hampaat paljastunut vihasta. 



tiistai 11. joulukuuta 2018

Kala-Harri 60 V juhlavaappu

Vuosi 2019 on merkittävä vuosi


Vuonna 1959 kesäkuussa syntyi kaljupäinen pikkupoika Kuusankosken sairaalaan. Miehen alussa oli seikkailijan verta, sillä jo parin päivän päästä hän läksi matkoille. Kotikaupunkiin Joensuuhun, jossa tämä ylivilkas ja räväkkä poikanen aloitti myös kalastajanuransa, joka on jatkunut aina näihin päiviin saakka. 
Tuosta syntymästä tulee siis kuluneeksi ensi kesänä 60 vuotta. Voi hyvä hevonen, mitä kaikkea tuolle ajalle on ehtinyt sattua ja tapahtua. Niistä saisi kirjan tai kaksi. No pöytälaatikossa on sivukaupalla elämänkertaa, joka täydennetään sitten joskus. Mennään päivä kerrallaan, eihän tässä mikään kiire ole lähteä pois. On oikeusjuttuja ja muita tärkeitä asioita vielä kesken. En aio päästää vasikoitakaan liian helpolla, joten pakko on sinnitellä ainakin siihen asti, että paha saa palkkansa. No siitä ei enempää, taustoja löytyy täältä plogilta viime kesältä.

Nyt kuitenkin Jarkko Puitti, Puijari -vaapun isä, on valmistanut väritoiveistani vuosivaapun 2019. Teeman mukaan 60 numeroitua vaappua ja ne myydään tilausjärjestyksessä.

Vaapun hinta on myös teeman mukainen, 60 euroa ja vaaput toimitetaan upeassa lahjarasiassa. 

Kun nuo 60 numeroitua vaappua on myyty, tuota väriä ei tulla enää saamaan sen jälkeen mistään. Väri rauhoitetaan seuraavaksi sadaksi vuodeksi valmistajan toimesta. Puijari on tehnyt kaksi erikoisväriä, jotka arvotaan näiden 60 juhlavaapun tilaajan kesken. Mitä enemmän ostat vaappuja, sitä enemmän sinulla on arpanumeroita. 
Arvottavat vaaput kaikkien tilaajien kesken

Nyt voi moni ajatella, että Kala-Harri meinaa rikastua nopeasti. No ehkä välillisesti rahaa tulee, mutta juhlavuonna sitä myös menee. Vaapun tuotto laitetaan tuottamaan hyvää. Kesällä 2019, syntymäpäivän aattona järjestetään Pellossa Tornionjoella Kojamon Kiusaus lohenkalastuskilpailu. Tuossa kilpailussa on erillinen Kala-Harri juhlasarja, jossa on huippupalkinnot. Siihen menee tämän vaapun tuotosta osa. Lisäksi kesällä etsitään jokin nuorten kalastusharrastus, johon käytetään tätä tuottoa myöskin. Ja lisäksi maaliskuussa järjestetään Kala-Harrin syntymäpäiväjuhlat, johon järjestelyihin varataan pieni osa myöskin. Ihminen yleisesti ottaen täyttää kerran elämässään 60 vuotta. Lähes 20 vuotta sitten oli erittäin lähellä, että näitäkään juhlia ei olisi suunniteltu. Tuolloin "kuolin" kertaalleen, mutta hyvät ystäväni saivat minut elvytettyä ja sen jälkeen on elämäntarkoitus ollut hieman toisensuuntainen. Ja vuosi sitten taas tuli vakava sairastuminen ja siitäkin selvittiin jotenkin elävien kirjoihin. No vielä on mm. magneettikuvaus, jolla varmistetaan että kaikki on konehuoneessa kunnossa. Siihen luotan että on. Mutta tuolloin, tänään tarkalleen 16 kk sitten loppui alkoholin käyttö ja se päätös tulee pitämään lopulliseen lähtöön saakka. Joten viinaakaan ei näiden vaappujen myyntituottoa käytetä, joten ei kannata siitäkään olla kateellinen. 

Tilatkaa vaappu, tällä värillä ja uinnilla saatte lohia. Sen takaan. 

Puijari -vaaput on vielä uusi valmistaja, mutta kuten huomaatte työnlaadusta, tästä merkistä tullaan kuulemaan vielä paljon. Viime kesänä pääsin jo kokeilemaan Puijari vaappua Tornionjoella ja niinpäs vain sieltä lohi kopautettiin kyytiin. 
Puijari -vaappu lohensurmana kesällä 2018


Tilaukset voi toimittaa vaikkapa sähköpostiini, harri.kala@kolumbus.fi tai soittamalla numeroon 0503302550. 
Selkäväri on aivan mielettömän upea